Tulevaisuudesta, unelmista ja unelmien toteutumisesta

06 June 2015


Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa jotakin asiaa enemmän kuin mitään muuta? Sitä haluaa niin paljon, että se on ainoa asia jota pystyy ajattelemaan. Tuntuu, että se on ainoa asia, jolla on elämässä merkitystä. Instagramissa mua seuraavat varmaan jo arvaavatkin mistä mä puhun. (Jos et jaksa lukea, skrollaa loppuun)

Kun mä olin 4-vuotias, me löydettiin äidin kanssa kuollut haarapääsky. Me haudattiin se raparperin alle, ja äiti huomasi heti että mun käytös muuttui tosi oudoksi. Parinkymmenen minuutin kuluttua nykäisin äitiä hihasta ja kysyin voitaisiinko kaivaa lintu ylös ja katsoa, mitä sen sisällä on. Äiti ei innostunut ideasta, mutta jo ihan pikkutytöstä lähtien mä olen ollut todella kiinnostunut anatomiasta ja kaikesta lääketieteeseen liittyvästä.
Yläasteella lukio (ja luonnontiedelinja) olivat mulle itsestäänselvyysiä. Valitsin pitkän matikan, fysiikan, kemian ja biologian, koska halusin lääkikseen. Lukiossa kuitenkin totuus iski vasten kasvoja, kun fysiikka olikin hiukan haastavampaa mitä yläasteella ja olisi pitänyt oikeasti opiskella ja laskea niitä laskuja kotona. Kyllä mä kaavat muistin, mutta en osannut yhtään soveltaa niitä tehtävissä. Kemiassa vähän sama homma haastavimmissa laskuissa. Päättötodistuksessa arvosana pitkästä matikasta, fysiikasta ja kemiasta oli kaikista 7, ja vaikka olinkin tyytyväinen niin tiesin, ettei näillä taidoilla lääkikseen pääsisi. Se vaatisi niin monen vuoden lukemisen, eikä välttämättä siltikään avaisi mulle ovia. Lisäksi fysiikan ja kemian kirjoitukset menivät huonosti (tosin kävin seuraavana vuonna korottamassa kemman ja bilsan, mutta kuitenkin.
Lukiossa päätin hakea hampaalle. Vaikka lääkis oli aina ollut mun suurin unelma, niin hammaslääkis oli hyvä kakkosvaihtoehto ja sinne oli sitä paitsi helpompi päästä. Sekin oli mielenkiintoista, mutta ei silti se mitä oikeasti halusin. Mutta no, ei kaikkea voinut saada. Keväällä 2014 hain Turkuun hampaalle, mutta en päässyt. Se ei tullut yllätyksenä, koska lukeminen oli vähän niin ja näin, ja ajatus välivuodesta ei tuntunut lainkaan pahalta. Kesä meni Espanjassa ja töitä tehdessä, ja heti elokuussa kaivoin fykebi-kirjat esiin ja aloin valmistautua tämän kevään hampaan pääsykokeisiin. Tällä kertaa aioin tosissani päästä sisään ja ottaa taas kotivalmennuskurssin.


Se on pelottavaa miten pienetkin ja kovin merkityksettömiltä tuntuvat asiat voivat kirjaimellisesti muuttaa koko sun elämän. Keväällä 2009 mä putosin hevosen selästä ja mursin mun kyynärpään. Meillä oli estetunti, ja poni kielsi esteelle. Mä tipahdin kaulan yli maahan ja ei siinä mitään, mutta mun käsi jäi ohjaan kiinni ja ponin lähtiessä kipittämään vastakkaiseen suuntaan, ohja nyppäsi mun ranteesta niin että kyynärpää sanoi naks. En edes ensin tajunnut että jotain murtui, luulin että olin vaan kolauttanut hermon puomiin, siltä se nimittäin tuntui. Nousin takaisin selkään ja putosin uudestaan, tällä kertaa tosin roikuin ensin kaulassa hetken ennen kuin muksahdin maahan (Meillä muutenkin tän ponin kanssa oli ollut ongelmia hypätessä, just edellisellä tunnilla oltiin kaaduttu ponin kieltäessä sarjan toiselle esteelle ja peruuttaessaan se kompastui takana olevaan esteeseen ja siitä sitten kellahdettiin maahan... Jos mun jalka olisi jäänyt eri asennossa hevosen alle, olisi polvi vääntynyt ihan paskaksi). Mun oli lopulta jätettävä tunti kesken, koska käsi turposi niin paljon etten pystynyt taivuttamaan sitä. Lisäksi jomotus kävi koko ajan kovemmaksi. En olis halunnut lähteä päivystykseen, mutta onneksi sinne tuli mentyä. Sain käden kipsiin ja itkin koko toimituksen ajan. Lääkäri totesi että älä itke, kyllä kipu pian helpottaa kunhan saat kipulääkkeitä. Vastasin etten mä kivusta itkenyt vaan siitä, että mun koko kesä meni pilalle. Olisin siitä parin viikon päästä mennyt ratsastusleirille kamujen kanssa, ja kyllä harmitti kun leiri jäi nyt välistä.
Sain kipsin pois ja palasin hevosen selkään. Tästä jonkin ajan kuluttua mua alkoi vaivata oudot rannekivut. Kiertoliike oli aivan helvettiä ja koko ranne vihloi. En pystynyt kantamaan meidän parikiloista koiraa oikealla kädellä, ja ananaspurkin painokin tuntui olevan liikaa. Ramppasin lopulta monet röntgen-ja magneettikuvat, enkä vieläkään ole ihan varma mikä lopullinen diagnoosi oli. Jotain siihen suuntaan, että tän ratsastusonnettomuuden seurauksena mun ranteen nivelsiteet olivat löystyneet. Ne voisi periaatteessa joskus leikata, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei olisi todellakaan kannattavaa. Olin ok asian kanssa, ja pikku hiljaa kipukin helpotti. Nykyään ranne kipuilee enää todella harvoin.

No joo mutta asiaan. Se taisi olla elokuun loppua, kun valitin äidille että ranne tuntuu taas vähän. Äiti sitten kysyi, että olinko mä koskaan miettinyt, että haittaako tää rannevamma hammaslääkärin työtä? Ei helvetti, enhän mä ollut. Jos totta puhutaan, koko asia ei koskaan edes ollut käynyt mun mielessä. Mutta tottahan se oli, en todellakaan pystyisi tekemään sitä työtä montaa kymmentä vuotta tällä kädellä, huonolla tuurilla jo kymmenen vuoden jälkeen kivut estäisivät työskentelyn. Siinä vaiheessa iski kriisi. Mitä mä nyt teen, mun suuin unelma oltiin viety multa pois??? En tiennyt mitä mä nyt halusin, enhän mä halunnut mitään muuta ammattia. Pari viikkoa olin ihan maassa, kunnes sitten päätin että mä haen lääkikseen. Sehän oli se asia josta olin pienestä asti haaveillut, vaikka viime vuodet olinkin yrittänyt vakuutella itselleni jotain muuta. Tiesin että se veisi vuosia multa päästä lääkikseen, mutta mä halusin yrittää. Pakko. Halusin sitä niin paljon.
Päädyin sitten yks ilta googlaamaan lääkisjuttuja ja -blogeja, ja törmäsin Tarton lääkiksessä opiskelevan Annin blogiin. Googlailin juttuja Tarttoon liittyen ja päätin, että haluan ehdottomasti laittaa paperit sinne ja katsoa, josko pääsisin sisään. Lisäksi piti tehdä SAT Subject Test biologiasta ja kirjoittaa motivaatiokirje. Eipä kulunut montaa päivää kun päätin, että en edes hae Suomeen, vaan panostan täysillä Viroon. Tilasin netistä kolme SATbi-kirjaa, ja marraskuussa menin ekaan kokeeseen. Tein SAT-kokeen lopulta neljä kertaa.
Syksystä asti Tartto on ollut ainoa asia mun mielessä, mä en ole oikeasti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Se on ollut mulla viimeisenä asiana mielessä illalla, ja ensimmäisenä heti aamulla herätessäni. Olen haaveillut ja suunnitellut, ja pelännyt jos kaikki meneekin pieleen ja jälleen kerran unelmat romuttuu. Hain tottakai myös Suomeen opiskelemaan paria eri alaa ja luin pääsykokeisiin, mutta en mä niihin oikeasti halunnut. En kuitenkaan halunnut toista välivuotta. Päätin yrittää Tarttoon ensi vuonna uudestaan jos nyt ei tärppää. Halusin sinne niin niin paljon.

Eilen sain viestin, että mut hyväksyttiin sisään Tarton yliopistoon. Mä muutan tänä syksynä Viroon ja musta tulee kuin tuleekin lääkäri. En pysty tajuamaan tätä todeksi. En vaan pysty. Olen niin niin niin niin niin ONNELLINEN!!! Tää on asia, josta mä olen haaveillut niin kauan, ja jota mä pidin lähes mahdottomuutena. APUA. Itkuhan siinä pääsi (vaikka en vieläkään ymmärrä että tää oikeasti tapahtuu), ja otin opiskelupaikan heti eilen vastaan. Ei tarvinut todellakaan kahta kertaa miettiä.
Tottakai mua jännittää, mutta hyvällä tavalla! Mua ei ahdista muuttaa pois Suomesta, päin vastoin. Oon aina tiennyt että haluan joskus asua ulkomailla tai vähintään mennä vaihtoon. Jos en olisi taaskaan päässyt minnekään opiskelemaan, olisin lähtenyt syksyllä luultavasti aupairiksi. Seuraavat 6 vuotta mun osoite on Tartossa, ja eiköhän viroakin tule opittua kiitettävästi! Lisäksi oon aivan fiiliksissä, koska opiskeluhan tuolla tapahtuu englannksi. Töitä on tehtävä paljon ja rankkaa tulee olemaan, mutta mä olen valmis. Haluan tätä kaikkea niin älyttömän paljon.

Olen oppinut, että unelmat voivat oikeasti toteutua. Aina se tavallisin tie ei vain ole se itselle mahdollinen. Lisäksi tää koko välivuosi opetti mulle niin paljon ja sai mut ymmärtämään, mitä on kun haluaa jotakin niin paljon että sattuu. Ja välivuoden ansiosta mulla on enemmän opiskelumotivaatiota kuin koskaan ennen, mä haluan opiskella ja päästä jo eteen päin mun elämässä. Olen ikuisesti kiitollinen Kake-ponille, joka juuri viime viikolla laukkasi vihreämmille niityille. Ilman sitä pienen pientä haaveria, voi olla että en olisi koskaan hakenut Viroon. Ehkä olisin lukenut itseni hammaslääkäriksi, ja koko loppuelämäni salaa haaveillut normaalista lääkiksestä. En tiedä, enkä onneksi saa koskaan tietääkään. Mä olen nyt vain ihan tajuttoman onnellinen.

10 comments

  1. Tästä tuli niin hyvä mieli! Onnittelut opiskelupaikasta ja tsemppiä unelmien toteutukseen ♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihana kuulla! Kiitos tosi tosi paljon! ♥

      Delete
  2. Voi vitsit, onnea ihan mielettömästi! Oot paikkas ansainnut :-)

    ReplyDelete
  3. Millaset pisteest sait tosta SAT:stä? Hain ite nyt tarttoon ja SAT:stä tuli 750, mikä on ihan hyvä, mutta tää epätietoisuus on ärsyttävää kun mistään ei oikeen löydy tietoja millasilla on realistista hakea.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sain 740 ja mikäli vanhat merkit pitää paikkansa, niin tuolla luulisi pääsevän sisään. Kannattaa muistaa kuitenkin että SAT ei yksinään merkkaa kaikkea, vaan myös motivaatiokirje vaikuttaa :---) Pidän sulle peukkuja!

      Delete
    2. Kiitos, toi helpotti mun koulustressiä yllättävän paljon! Ja niin, motivaatiokirje on vähän hankala kun en ainakaan ite oikeen osaa sitä arvioida. Tosin mun äiti kehu sitä mutta ei oo mikää vakuuttavin lähde :D

      Delete
    3. Kannattaa pyytää esimerkiksi lukion enkun opettajilta apua! Mulla kaksi opettajaa luki kirjeen läpi, ja varsinkin toiselta sain ihan hurjasti neuvoja sisältöön. Lisäksi netistä löytyy tosi paljon esimerkkejä yliopistojen motivaatiokirjeisiin, joten niistä saa myös jotain käryä asiasta. Itse kirjettä kirjoittaessani yritin tehdä siitä mahdollisimman oman näköisen ja hyvällä tavalla rehellisen, sillä on hyvä että se erottuisi massasta. Mut eikös se niin mee, että äidit tietää parhaiten ;--)

      Delete
    4. Kiitti vinkeistä! Oon itseasiassa tosin jo lähettäny sen koko hakemuksen, motivaatiokirjeineen päivineen. Mun lukioajoista on jo muutama vuosi aikaa ja koulu sen verran iso, että kukaan tuskin muistais mua, niin en viittiny opettajilta vinkkejä lähtee kyselemään. Tuttu kääntäjä kuitenki katto sen läpi ja rukkaili vähän typeriä sanavalintoja paremmiksi eli eiköhän se kieliopillisesti ainaki täytä vaatimukset. Tekstin sisällöstä on tietenki vaikee sanoo, mutta iteki koitin kirjottaa sinne rehellisesti mitä ajattelen ja vältellä kliseitä. Se 4000 merkkiä oli tosin niin lyhytkin, että ei siihen ois ees mahtunu mitään tarinoita sepittämään, ihan hyvä vaan. Kiitos vielä ku vastailit tällä lailla ihan useempaankin random kommenttiin, tosi kiva saada jotain vähän henkilökohtasemman kuulosta infoo aiheesta!

      Delete
    5. No mut toihan kuulostaa tosi hyvältä! 4000 merkkiä on tosi vähän, ja siinä saa oikeasti miettiä mitkä asiat on mainitsemisen arvoisia. Ja autan mielelläni, olin itsekin aika hukassa silloin kun hain, sillä netistä löytyy vielä suhteellisen vähän tietoa Tartossa opiskelusta :---)

      Delete

© 2avlt5. Design by FCD